Palkittu politiikan aikakauslehti.
Katso hinnat!

Kolumnit

16.1.2020 12:51 ・ Päivitetty: 16.1.2020 12:51

Antton Rönnholm: Vielä jokainen vuosi armonaikaa

Joulun pyhinä jäin miettimään, mistä puhutaan, kun puhutaan armosta. Se on jotenkin vanhahtava ja uskonnollinen käsite. Toki syystäkin, onhan kyseessä kristinuskon peruskäsite rakkaudesta, jota ei tarvitse ansaita.

Antton Rönnholm

Populaarikulttuurissa on muotia olla jakamatta armoa. Westerneissä ”Luoja armahtaa, minä en.” Vuosittain uutisoidaan myös, onko tasavallan presidentti käyttänyt oikeuttaan armahtaa. Menneenä vuonna ei.

Aktiivinen pohdinta armosta on kadonnut arjesta. Armo on ajatuksena oleellisempi muualla, kulttuureissa joissa resurssit ovat niukkoja, arvot kovia ja väkivalta aktiivisesti läsnä, kuten maan tasalle taistelluissa maissa ja netflixien kuvitteellisissa historiasarjoissa.

Armo ei kuitenkaan tule vain korkeampien voimien tai vahvempien toimesta. Annostelemme sitä niin itsellemme kuin muille päivittäin. Minusta kyse on empatiasta, kyvystä kuvitella itsensä toisen tilalle ja mitoittaa toimintansa sen mukaan.

Tähän kuuluu myös ymmärrys siitä, että ihminen jolle ei ole armoa annettu, ei osaa sitä välttämättä tarjota. Monilla meistä kuitenkin on muistikuva siitä miten kohtuullisuus tuntui oikeudenmukaiselta. Tiedämme, miltä armo tuntuu.

Samalla tuntuu, että jännityksen kaipuussa tai luotujen uhkien takia haluamme elää uudelleen menneisyyttä, jossa armoa piti anella. Tai ennakoimme jo elämää jossakin maail­manloppua enteilevässä tulevaisuudessa, jossa sille ei ole sijaa. Miksi? Voisimme aloittaa uuden vuosikymmenen elämällä tässä ja nyt.

Armo antaa oikeuden epäonnistua ja yrittää uudelleen, kunnes onnistuu.

Lisää aiheesta

Aluksi voisimme antaa armoa itsellemme sellaisina kuin olemme. Tavallisuus itsessään pyörittää yhteiskuntiamme, ja onnellisuus rakentuu arjesta. Riittää, että olemme aktiivisia kykyjemne mukaan, elämme elämäämme ja hoidamme velvoitteet muita ihmisiä ja yhteiskuntaa kohtaan. Kenenkään ei tarvitse todistaa erityisyyttään voittamalla tositelevisiossa eikä rikastua tai rakastua julkisesti. Tavallinen on tarpeeksi.

Lapselliset voivat ymmärtää lapsettomia ja varakkaat etuoikeutensa. Suurten ikäluokkien lapset voivat kuvitella vanhempiensa matkan, ja vanhemmat voivat yrittää ymmärtää lapsiaan siinä, miten kovaa täytyy juosta pysyäkseen paikallaan.

Lapselle, joka kiusaa tai työtoverille, joka tiuskii tulee asettaa rajat. Samalla armoa on yrittää ymmärtää, miksi ihminen voi pahoin. Armo antaa oikeuden epäonnistua ja yrittää uudelleen, kunnes onnistuu. Ja jos ei onnistu, se on muiden arvostava nyökkäys niille, jotka uskalsivat. Armo ei maksa juuri mitään eikä ole rajallista, vaan se lisääntyy kulutettaessa. Tähän kaikkeen meillä on varaa.

Kun antaa itselleen tilaa olla itse, ehkä kiukku tuomita muiden virheet sosiaalisen median mestauslavoilla voi jossain vaiheessa vaihtua ymmärtävään tuhahdukseen. Kunnes ei enää tarvitse.

Monesti olen kuullut, että meillä on vielä jokunen vuosi armonaikaa.

Ennen kuin mitä?

Ei, armonaikaa on vielä jokainen vuosi, jotka päätämme sellaiseksi tehdä. Laita vuonna 2020 armosi kiertoon niin se palaa sinulle moninkertaisena ehkä, kun sitä vähiten odotat.

Jaa tämä artikkeli

Kommentit

Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.

Sähköpostiosoitteesi

Toimituksen valinnat

Demokraatti

päätoimittaja: Petri Korhonen
Lähetä juttuvinkki →

Toimitus: PL 338, 00531 Helsinki, puh. 09 701 041

Arbetarbladet

chefredaktör: Topi Lappalainen
Kontakt →

Redaktion: Broholmsgatan 18-20 C, 00531 Helsingfors

Tietosuoja-asetukset

Demokraatti.fi

Tilaa Demokraatti

Demokraatti on politiikkaan, työelämään ja kulttuuriin erikoistunut aikakauslehti, joka on perustettu Työmies-nimellä vuonna 1895.

Kaikki ei ole sitä miltä näyttää.

Tilaa demokraatti →
2018 DEMOKRAATTI
TIETOSUOJA- ja REKISTERISELOSTE
KIRJAUDU