Viimeksi ilmestyi Saara Saarelan pitkään kypsytelty mutta kammottavan kömpelöksi univormuparaatiksi uuvahtanut Veden vartija (2022).

Monisyisiä kansainvälisiä ja kansallisia aiheita dokumenttielokuvissaan seurannut Arto Halonen on poikennut 2000-luvun puolella myös muutaman fiktiofilmin ohjaksissa Prinsessan (2010) tuoman menestyksen siivellä.

Julistajaksi monesti osoittautuva Halonen ei ole minusta jälkimmäisissä kotonaan, mutta niiden parissa katsoja välttyy sentään ohjaajan omalla naamallaan antamilta saarnoilta ja vetistelyiltä, joilla hän tapaa dokumenttejaan koristaa.

SCIFIN kaltaisen puhtaan fantasian kehyksissä ollaan sen sijaan jo aivan mahdottoman tehtävän edessä, eikä kyse ole tietenkään vain itseoppineesta Halosesta ja hänen puutteistaan.

Lajityyppi on mahdottoman kallis ja kansainvälinen kilpailu armotonta. Yleisöä pyydetään nyt antautumaan elokuvalle, jota kuvattaisiin tänään Hollywoodissa satakertaisella tuotantobudjetilla.

Halonen ei kuitenkaan ole Terry Gilliam eikä hänen uutuutensa mielikuvitusta kutkuttava kotimainen 12 apinaa (1995).

En epäile ensimmäisenä ohjaajan ammattitaitoa vaan harkintakykyä. Tällaista vakavaksi tarkoitettua elokuvaa ei voi tehdä liian halvalla, vähillä kuvauspäivillä tai muuten vain juosten hosuen ilman visiota. Jäljestä tulee kamalaa.

Jälkeemme vedenpaisumus (2024) kumpuaa ilmastoahdistuksesta ja maailmantuhon varoituksesta, ja teos on sikäli toki ajankohtainen. Käsikirjoitus on Ossi Hakalan.

Se kuvaa yhtäältä mullistavan keksinnön syntyprosessia, sitten ahneuden sumentamaa kieroilua ja lopulta pieleen menneen kokeilun toivottomalta näyttävää paikkailua.

Loppu on lähellä, mutta elokuvasta puuttuu pelko.

TEOKSEN henkilöitä ovat väkivaltaisen isän piiskaama nuori fyysikkopyrkyri ja hänen opiskelijakollegansa sekä koulukiusattu duunaripoika.

Kerronta venyy laskuria taajaan eteen ja taakse kelaten vuosituhannen vaihteesta aina 2060-luvulle saakka, jolloin ihmiskunta on kehittänyt ajassa matkustamisen mahdollisuuden.

Sieltä nuorena virheitä tehneet ikääntyneet antisankarit lähetetään takaisin menneisyyteen korjaamaan väärät tekosensa planeetan pelastamiseksi ympäristökatastrofilta, mutta perillä he huomaavat päätyneensä outoihin nahkoihin ja vieraisiin vartaloihin.

Henkilöt joutuvat silti taas kerran ratkaisemaan, kuinka paljon historiaa uskaltaa ja sopii sorkkia.

VISUAALISESTI elokuva hädin tuskin muistuttaa tieteiselokuvaa muutamaa digiväläytystä lukuun ottamatta. Henkilöt liikkuvat yliopistokampuksen, kahviloiden ja muiden sisätilojen väliä asiaansa teatraalisesti paasaten ja ilmehtien. Ellei tietäisi paremmin, voisi luulla eksyneensä Salattujen elämien kulisseihin.

Ulkoisesti teos näyttää sijoittuvan samaan aikaan ja paikkaan, vaikka tapahtumat ulottuvat kaikkiaan lähes 70 vuoden jänteelle. Halonen leikkaa niitä nippuun aivan liian tiheästi synnyttääkseen mitään jännitettä käännekohtien ja henkilöiden ympärille.

Autonkorjaajaperheen sisäinen dynamiikka kiusallisine huumorikevennyksineen on jo kuin toisesta elokuvasta, erittäin huonosta komediasta.

Tasapaksun televisiosarjan yllätyksetön ilmaisutyyli halventaa järkälemäisestä aiheesta valkokankaan lavasteköyhän bulkkituotannon, jolle on vaikea keksiä osuvaa markkinarakoa, kohdeyleisöä tai tarkoitusta.

Kameran edessä ja takana on liuta kokeneita ammattilaisia, mutta ylöspano on auttamattoman kotikutoinen.

Rooleissaan sinänsä raikkaille Elias Westerbergille ja Linnea Leinolle toivoo tulevaan selvästi keskittyneempää käsikirjoitusta ja sen tasalla olevaa tuotantoympäristöä.