Vasta Tuntematon mestari (2019) auraa tuotantoon kuvauksellisesti ja sisällöllisesti väkevämmän uran, jota ohjaaja käy entistä kansainvälisemmällä painotuksella. Kahden vanhuksen romanssista kertova Rakkaani, merikapteeni (2022) on jo englanninkielinen.

Samalla suomenruotsalainen Härö on onnistunut hankkimaan lähimenneisyyden traagisia traumoja usein puiville teoksilleen harvinaisen uskollisen aikuisyleisön.

Ohjaajana hän ei enää tyydy silkkaan yhteiskunnalliseen tai sosiaaliseen realismiin vaan sielua repiviin ristiriitoihin haetaan rohkeasti nojaa myös jännitteisemmistä tyyli- ja muotoratkaisuista.

EI KOSKAAN YKSIN (2025) on silti yllättävä ilmestys.

Sen tarina on sinänsä tuttua vakavailmeistä Häröä: historiallinen tosikertomus Suomessa oleskelleiden juutalaisten pakolaisten luovutuksesta natsi-Saksaan toisen maailmansodan aikana.

Kahdeksasta Auschwitzin keskitysleirille päätyneestä vain yksi selvisi hengissä, eikä tämä enää koskaan palannut Suomeen.

Ulkomaille ja laajaan levitykseen tähyilevässä elokuvassa on yhtä paljon film noiria kuin todellisiin tapahtumiin perustuvaa asiaa.

Sumu, tupakansavu sekä katujen ja kotien hämärä sulkevat henkilöitä noidankehän sisään kuin pimeään kuiluun, jonne juutalaiset halutaan lähettää.

Aikoinaan jo puisevalle Miekkailijalle (2015) toivottiin Oscar-menestystä, mutta tällä kertaa suomalainen aihe on puettu täysin maailmantajuiseen asuun. Politiikan tuulet eivät silti välttämättä suosi Härön vaikuttavaa ponnistusta.

TEOKSEN keskeisiä yksilöitä ovat helsinkiläisen vaateliikkeen omistaja Abraham Stiller, valtiollisen poliisin Valpon päällikkö Arno Anthoni sekä nuori juutalainen Kollmannien perhekunta.

Neuvonpitoa ja kauppaa käydään myös aikalaisten poliitikkojen kanssa, joista tärkeimpiä ovat sisäministeri Toivo Horelli ja valtiovarainministeri Väinö Tanner.

Edellinen ajaa juutalaisten pakkoluovutuksia ja jälkimmäinen tekee kaikkensa, ettei niin kävisi. Kaikki aikanaan eläneitä henkilöitä.

Auttajan pyrkimykset pakolaisten pelastamiseksi muistuttavat muunkielistäkin katsojaa Oscar Schindleristä, jonka toimista Steven Spielberg kuvasi oman klassikkonsa.

Suomalainen liikemies joutuu tekemään valintansa Saksan liittolaismaassa, jossa osa johtoa kokee aitoa vakaumusta natsien asialle ja osa opportunistisempaa myötäilyä sodan mahdollisia voittajia kohtaan.

Stillerin roolista muotoutuu sikäli Schindleriä monisyisempi, että nyky-yleisö tietää tämän hyvien aikomusten rajat.

Elokuva ujuttaa laupiasta samarialaista kummittelevan kysymyksen takaumarakenteeseen ja juoniratkaisuun, jossa naistoimittaja koettaa kaivaa iäkkäästä miehestä tietoja, joita tämä on haluton jakamaan.

Paksun maskin takaa kähisevää Ville Virtasta ei tunnistaisi ilman ääntä.

VISUAALISEEN ylöspanoon kaikkensa antavaa Häröä voinee hiukan moittia siitä, että hänen kovanaamansa personoituvat niin yksipuolisiksi.

Anthonin ainoa ominaisuus on roistous ja Lapissa aseella uhittelevan saksalaissotilaan syyllisyys varmennetaan poskeen porautuneella arvella. Minulle nämä ovat kuitenkin elokuvan kauneusvirheitä.

Sammakkoperspektiivi rajoittaa vaihtoehtoja ja tekee historian häpeätahrasta yksilöiden kamppailun. Vauraalle ja omassa yhteisössään vaikutusvaltaiselle Stillerillekin tämä merkitsee taistelun toivottomuutta, jota tämä suree vielä vanhoilla päivillään.

Sisältönsä painotuksilla ja kuviensa kohtalokkuudella Ei koskaan yksin kertookin enemmän ansaan joutuneiden pyristelystä tuomiotaan vastaan kuin kenenkään myyttisestä sankaruudesta.

Sodan ja suurvaltasuhteiden kyynisissä kuohuissa idealismille ei ole sijaa ja selviytyminen on sattumanvaraista. Hyvät eivät voita ja pahat eivät saa palkkaansa.

Kaurismäkeläiseen kestoon puristettu teos päättyy kolkon komeasti ja jää kummittelemaan mieleen.