Torstaina eroilmoituksensa jättänyt Boris Johnson ei ole vielä teknisesti jättänyt tehtäviään pääministerinä ja konservatiivipuolueen puheenjohtajana. BoJo sanoo aikovansa luotsata maata siihen asti, kun puolue valitsee hänelle seuraajan – mahdollisesti jopa syksyyn asti.

Sitä varten hän pani heti kokoon uuden yhtenäisyyden hallituksen, jonka ohjelma pian julkaistaan.
Työväenpuolueen johtaja Keir Starmer julisti kuitenkin, että Boris Johnson ei saa viivytellä vallassa, vaan hänen on lähdettävä heti. Muutoin työväenpuolue nostaa epäluottamuslauseen uutta hallitusta vastaan ja yrittää saada maahan uudet vaalit.

Moni konservatiivi yhtyisi varmasti epäluottamuslauseeseen, semminkin kun konservatiiveja ärsytti Boris Johnsonin haluttomuus tajuta tai myöntää omaa syyllisyyttään erottamiseensa.

EU:ssa riemuittiin, kun Britannian EU-eroon eniten vaikuttanut poliitikko poistuu kuvasta. Myös Moskovassa iloittiin, sillä Johnsonin Britannia on antanut määrällisesti enemmän aseellista apua ja tukea Ukrainalle kuin mikään muu Euroopan suurvalta.

Torstaina näimme taas tutun Boris Johnsonin, ihmisen joka yrittää kynsin hampain takertua valtaan. Hän on poliitikko, joka ei ollut kiinnostanut politiikassa juuri mistään muusta kuin omasta etenemisestään. Hänellä ei ole ollut ideologiaa, voimakkaita poliittisia periaatteita, vakaumusta eikä juuri moraaliakaan: puolueen tai maan etu ei ole häntä kiinnostanut.

BoJo valehteli estoitta Britannian ulos EU:sta, vaikka ei läheistensä mukaan edes uskonut brexitiin. Hän näki siinä kuitenkin keinon päästä pääministeriksi.

Seuraavaksi hän kääntyi muodinmukaiseksi oikeistopopulistiksi ja alkoi matkia Donald Trumpia. Viime aikoina hän on etääntynyt Yhdysvaltojen edellisestä presidentistä, kun tuuli taas on kääntynyt. Hän on hylännyt myös thatcherismin niin kuin äänestäjätkin koronapandemian jälkeen.

Pääministeriksi noustessaan vuonna 2019 hän oli vihdoin päässyt päämääräänsä. Ei ihme, että hän nyt suhtautui häätöön vallan huipulta yhtä vastahakoisesti kuin Aatami ja Eeva karkotukseen paratiisista.

Boris Johnson ilmoitti erostaan virka-asuntonsa ulkopuolella torstaina.

Uusi skandaali oli puhjennut, kun puolueen piiskurina parlamentissa toiminut ministeri Chris Pincher joutui eroamaan kourittuaan eräässä yksityisklubissa kahta miestä. Kävi ilmi, että pääministeriä oli jo 2019 varoitettu Pincherin taipumuksista seksuaaliseen ahdisteluun, mutta hän oli silti nimittänyt lojaalin ystävänsä puoluevirkaan.

Johnson yritti päästä pinteestä väittämällä, että hän ei tiennyt ystävänsä taipumuksista, mutta väite paljastui valeeksi. Tämä oli jo ties kuinka mones skandaali, jossa pääministeri valehteli sumeilematta ja joutui sitten kiinni siitä. Anteeksipyynnöt eivät enää riittäneet.

Pääministerin jatkuvat valheet sekä ilmiselvä hallituksen integriteetin ja pätevyyden puute alkoivat tahrata hallituksen muidenkin jäsenten mainetta, ja keskeisten ministerien tiistaina alkanut erobuumi yltyi suoranaiseksi kabinetin jäsenten joukkopaoksi.

Torstaihin mennessä jo nelisenkymmentä ministeriä oli eronnut, joukossa jo uusia eronneiden tilalle nimitettyjä ministereitäkin.

Näin nolosti mureni Boris Johnsonin pääministeritaival, joka olisi voinut olla konservatiiveille heidän toivomaansa populismin siivittämää voittokulkua.

Kolme vuotta sitten konservatiivit valitsivat Johnsonin johtajakseen ja pääministerikseen Theresa Mayn tilalle, koska BoJon henkilökohtainen kansansuosio oli huipussaan ja hän mainosti itseään “toiminnan miehenä”.

Moni puoluetoveri on jälkeenpäin myöntänyt tietävänsä, ettei hänestä olisi tehtävään varsinkaan tahallisille valheille perustuneen Brexit-kampanjansa takia.

Mutta hätä ei lukenut lakia. Vuoden 2019 joulukuussa Johnson ja konservatiivit saivat suuren vaalivoiton ja 80 kansanedustajan enemmistön parlamenttiin. Johnson oli luvannut toteuttaa parlamentissa Theresa Maylta jumiin jääneen EU-eron.

Sen hän tekikin. Silti heikkona pääministerinä hän ei uskaltanut uhmata äärioikeistoa vaan toteutti Jacob Rees-Moggin ja hänen 60 äärioikeistolaisen kansanedustajaryhmänsä ajaman kovan brexitin. Siinä Britannia katkoi suhteensa Euroopan unioniin kertarysäyksellä ja poistui myös tulliliitosta, johon Turkkikin sentään kuuluu.

Juuri lähtö tulliliitosta on romahduttanut Britannian EU-kaupan. Se loi myös Irlantiin täysin mahdottoman tilanteen, jossa tullitarkastukset ovat Britannian ja Irlannin saaren välissä ja Pohjois-Irlanti pyristelee osittain EU:n sääntöjen alaisena.

Omituista kyllä, Brexit-tunarointi ei kaatanut Boris Johnsonia, vaan potkujen syynä ovat hänen omat, ilmeisesti lapsuudesta asti ominaiset luonteenpiirteensä.

Eroon johti pääministerin alituinen valehteleminen, kevytmielisestä suhtautumisesta asioihin johtuva yleinen epäpätevyys sekä hänen kansansuosionsa romahtaminen.

Sama oli toistunut jo hänen nuoruusvuosinaan: suhteilla ja hyväveli-verkostoilla saadut toimittajapestit päättyivät usein siihen, että BoJo jäi kiinni juttujensa sepittämisestä ja perättömistä “faktoista”.

Gallupsuosio alkoi hiipua ensin leväperäisen koronapolitiikan takia. Ensimmäisenä pandemiavuonna korona surmasi enemmän brittejä kuin Natsi-Saksan pommitukset vuonna 1940.

Vaikkei Johnson näyttänyt ottavan viruksen vaarallisuutta tosissaan, pääministeri ymmärsi keskittyä rokotteiden tehokkaaseen ja suoraviivaiseen hankkimiseen. Rokotuspolitiikka onnistui Britannialta selvästi muuta Eurooppaa paremmin.

Mutta pandemian hiipuessa iski tyypillinen BoJo-skandaali, Partygate. Paljastui, että hallitus oli rikkonut omia tiukkoja koronarajoituksiaan järjestämällä virkatiloissa ryyppyjuhlia.

Boris Johnson puhui niin totta kuin osasi: hän väitti luulleensa juhlia työhön liittyviksi kokoontumisiksi, vaikka viina virtasi ja vieraat oksentelivat. Bileskandaalissa paljastui myös kabinetin henkilökunnan holtiton, valtion varoista maksettu alkoholinkäyttö työpaikoillaan.

Ukrainan sota näytti pelastavan pääministerin tästä pinteestä. Johnson osoitti Ukrainalle aidolta vaikuttavaa empatiaa ja järjesti maalle pikaista aseapua brittibyrokratian ohi.

Kuvat rohkeasti Kiovassa vierailleesta Johnsonista presidentti Zelenskyin seurassa lisäsivät hänen mainettaan hetkeksi.

Johnsonin lähtölaskenta alkoi kuitenkin kesän alla uudelleen, kun korona-ajan ryyppyjuhlista tehty poliisitutkinta paljasti yhä selvemmin hänen syyllisyytensä.

Virkavalta sakotti pääministeriä ja lukuisia muita ministereitä ja virkamiehiä lain rikkomisesta, mikä on Britannian historiassa ainutkertaista.

Ja viimeistään tänä kesänä Boris Johnson oli menettänyt ainoan poliittisen valttinsa, henkilökohtaisen kansansuosionsa: työväenpuolue on nyt kivunnut mielipidekyselyissä kymmenisen prosenttia konservatiivien edelle.

Steve Pincherin tapaus oli vain viimeinen pisara. Boris Johnson olisi todennäköisesti erotettu jo kauan sitten, mutta konservatiivinen puolue on nyt niin sekava ja täynnä erilaisia ryhmiä, että yhteistä ehdokasta hänen tilalleen ei ole ollut helppo löytää.