Tanska taipui kansallissosialistiselle Saksalle kahden tunnin taistelujen jälkeen huhtikuussa 1940 osana natsien Pohjoismaihin suuntautunutta Operaatio Weserübungia, jonka tarkoituksena oli turvata malmikuljetukset Pohjois-Ruotsista kasvavan sotateollisuuden kitaan.

Suomessa elettiin tuolloin välirauhaa ja valmistauduttiin uuteen yhteenottoon Neuvostoliittoa vastaan Saksan rinnalla, joten turha röyhistellä rintaa.

Tanskassa Hitlerin hyökkäystä seurasi peräti viiden vuoden miehitysvalta. Ensi alkuun maan poliittinen elämä ja hallintoelimet jatkoivat toimintaansa vieraasta isännästä huolimatta. Vaikka vastarintatoimintaakin esiintyi jossain määrin, edes Saksan lähestyvä romahdus ei johtanut vastaavaan poltetun maan taktiikkaan kuin esimerkiksi Lapissa.

Silti pinnan alla väreili.

Uhreja ei voida välttää tässäkään taistelussa.

Göteborgin filmifestivaalien voittajaelokuvan tapahtumat sijoittuvat kevääseen 1945, kun saksalaiset marssivat ulos maasta tappioonsa alistuneina. Samalla myös viha alkaa viimein nostaa päätään pitkään sopeutuneissa. Yksi heistä, aggressiivinen tanskalaissotilas, elokuvan päähenkilö, ei pidättele enää patoutumiaan.

Vainoharhainen Hitler pelkäsi liittoutuneiden maihinnousua. Elokuva alkaa, kun kaksi miljoonaa miinaa makaa edelleen Tanskan länsiosien merenrannoilla hiekan alla. Hengenvaarallisen urakan hoitamiseksi tarjolla on vain huonoja vaihtoehtoja.

Lisää aiheesta

Masokistiset suomalaiset jaksavat vatvoa hävittyä sotaa – Louhimiehen aiempi elokuva ei lupaa hyvää ”Tuntematon 3:lle”

Onnenonkija (2016): Ei koukkua eikä draivia hempsankeikan julkkistyrkyn ja nuoren Wahlroosin romanssissa

Terrence Malickin Knight of Cups on myyttisen erakon vangitsevin elokuva vuosikausiin

Hakaristiliput Mannerheimintiellä hätkähdyttävät aavemaisessa ja hypnoottisessa suomalaiselokuvassa

Vuosien miehityksen aiheuttamat kipeät haavat märkivät traumaattisia mätäpaiseita, jotka odottavat puhkeamistaan sodan rumassa jälkinäytöksessä, joka todistaa, ettei sodankäynnissä ole edes näennäisiä voittajia.

Yksilöiden moraalia ei koskaan mitata juhlavissa sanoissa vaan konkreettisissa teoissa, joista kukin on lopulta vastuussa henkilökohtaisesti.

Suomeen englanninkielisellä ja monimieliselläkin nimellä tuleva Land of Mine (2015) – miinojen maa, minun maani – kuvaa vaativaan tehtävään määrätyn miinanraivausyksikön toimintaa. Univormuiset saksalaissotilaat eivät kuitenkaan ole kokeneita ammattilaisia vaan edelleen lapsenkasvoisia poikia, joita ensin natsien hirmuhallinto syöksi tapettavaksi rintamalle.

Joukko hengissä selvinneitä kärrätään nyt rantakaistalle katkeroituneen kersantin (Roland Møller) alaisuuteen.

Karski veteraani julistaa hermoileville pojille tilastomatematiikkaa. Urakka saadaan loppuun kolmessa kuukaudessa, jos kukin heistä selvittää kuusi yksikköä tunnissa ja pysyy elossa. Kersantin laskelma rinnastuu natsien hyytävään logiikkaan, jossa numerot ovat ihmisiä oleellisempia. Silti yksikin virhe voi maksaa sen ainoan hengen, joka vangeilla on. Siitä kiukkuaan kuuluttava työnjohtaja ei puolestaan piittaa, kun pojat aloittavat työnsä.

Uhreja ei voida välttää tässäkään taistelussa.

Tanskan panostukset elokuvaan ja muuhun visuaaliseen kulttuuriin tunnetaan. Ohjaaja ja käsikirjoittaja Martin Zandvliet on uusin tarjokas kansainväliseen läpimurtoon. Hänen seuraavaksi elokuvakseen huhutaan jo toisen maailmansodan jälkeiseen Japaniin sijoittuvaa epookkia, jonka pääosassa on Jared Leto. Land of Mine on vakava näyte elokuvantekijän kyvyistä, vaikka sen kivirekenä onkin kulunut asetelma ankarasta isähahmosta ja kaltoin kohdelluista pojista.

Zandvlietin teos on taiten kirjoitettu, kuvattu ja rytmitetty. Møller näyttelee yleisön tuomiota pelkäämättä. Kersantin oikeudentuntoa ja kunniaa on loukattu eikä hän välttele ylilyöntejä.

Tarinan myöhempien käänteiden kannalta nämä purkaukset ja etäisyys vankeihin ovat elimellisiä. Zandvliet ei halua sanallistaa liikaa. Etenkin elokuvan ensimmäisen puoliskon aikana hän suosii pitkähköjä kohtauksia ja niukkaa dialogia. Näin katsoja samastuu kiinteästi poikien ahdinkoon, jossa ei juuri näy valoa. Heidän elämänpiirinsä rajautuu kirottuun rantaan ja puiseen yöpymismajaan. Elokuvan värimaailma oireilee kalpeasti auringonpaisteesta huolimatta.

Toisella puoliskolla käsikirjoitus ja sen mukana koko elokuva horjahtelee ehyen kaavansa kanssa. Kun rannalle kirmaava tyttö joutuu vaaraan leikkiensä kanssa, tuhannesti nähty ja koettu klisee on jo iholla. Kersantinkin ratkaisuja epäilee, koska turtumus todistamilleen kauheuksille tuntuu todennäköisemmältä kuin uudet uhraukset.

Toivottavasti ohjaaja-käsikirjoittajan kädenojennus sankarillisuudelle ei leimaa hänen todennäköistä tulevaa uraansa rahakkaissa amerikkalaisissa tuotannoissa.