Positiivisesti ajateltuna Kekkosen doktriinissa kyse oli siitä, että kylmän sodan vastakkainasettelun maailmassa Suomi teki voitavansa liennytyksen ja rauhan puolesta. Emme tuominneet, vaan yritimme hoitaa.

Vähän kyynisemmin ajateltuna Suomi sai tämän ajatuksen avulla selitettyä ainakin itselleen, miksemme ottaneet Neuvostoliittoa loukkaavia kantoja edes ihmisoikeusasioihin.

Ehkä kumpikin näistä näkökulmista on osaltaan totta.

Suomi ikään kuin liukui käytännön valinnoillaan yhä syvemmälle osaksi muiden demokraattisten Euroopan maiden turvallisuusrakenteita. Monta vuotta ja monien asioiden muuttuessa sanottiin aina uudestaan, että Suomi on niin lähellä Natoa kuin se ilman jäsenyyttä on mahdollista.

Tavallaan se poistui meiltä jo silloin, kun Nato-maat allekirjoittivat Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyysprosessia koskevat pöytäkirjat. Suomesta ja Ruotsista tuli Naton tarkkailijajäseniä, porstuassa odottajia.

Jäsenyys Natossa tarkoittaa sitä, että olemme osa Yhdysvaltain johtamaa poliittista liittoumaa, jolle kaikki maailman kolkat ja asiat ovat tärkeitä jäsenvaltioidensa kautta.

Jo EU-jäsenyys toki kytki Suomen kiinteämmin osaksi maailmanpolitiikkaa, mutta nyt koettava muutos on tätä suurempi.

PRESIDENTEISTÄ Kekkosta seurannut Mauno Koivisto tiivisti aikanaan Suomen idean selviytymiseksi. Tämä näkemys nousi hänen omista sotakokemuksistaan ja Suomen asemasta Neuvostoliiton etupiirissä. Suomen ulkopolitiikan pitkä linja on rakentunut tämän ajatuksen pohjalle.

Presidentti Sauli Niinistön yhdeksän kuukautta Krimin valtauksen jälkeen lanseeraaman aktiivisen vakauspolitiikan ydin oli myös tässä selviytymisen ideaan pohjaavassa reaktiivisuudessa. Siinä ajatuksena oli säätää ulkopolitiikan eri pilareita niin, että Suomen asema pysyy vakaana.

Nato-jäsenyys ei tee Suomesta suurvaltaa eikä siirrä Venäjää pois vierestämme.

Mutta sen antama suoja ja toisaalta sen sisältämät velvollisuudet suorastaan pakottavat Suomen olemaan kannanotoissa aiempaa enemmän aktiivinen kuin reaktiivinen.

Naton tai kumppanimaiden huolet ja kaukaisetkin murheet vaativat huomiota ja kannanottoja meiltä. Kun kuulumme omia etujaan ajavaan liittoumaan, olemme nyt väkisinkin enemmän tuomareita kuin lääkäreitä.

Nato-jäsenyys avaa meille mahdollisuuksia vaikuttaa itse aktiivisesti maailmanmenoon. Suomi voi ajaa omia näkemyksiään Naton sisällä ja jos ne saavat siellä tukea, vaikuttavat ne maailmaan ihan eri tavalla kuin pelkän Suomen aloitteet. Tämä vaatii tietysti poliittista tahtoa ja kykyä valtiojohdolta.

NATO LÄÄNITETTIIN, sinällään ihan perustellusti, mutta kovin vähällä keskustelulla ylipäällikön eli presidentin tontilla olevien asioiden alle. Koivistosta alkaen presidenttien toimintatapaan on kuulunut yrittää pysytellä pääsääntöisesti päivänpolitiikan ylä- ja ulkopuolella.

Tämä muuttuu väkisinkin nyt, kun Natoon liittyvässä kannanmuodostuksessa on väkisinkin läsnä kotimaan politiikkaan liittyviä ulottuvuuksia.

Nykyinen presidentti on näyttöjensä ja kansansuosionsa ansiosta melkeinpä arvostelun yläpuolella, mutta hänen vuoden päästä valittava seuraajansa on aivan toisessa asemassa.

Niinistön seuraaja voi olla taustaltaan hallitus- tai oppositiopuolueesta ja takanaan hänellä on todennäköisesti varsin tasainen toinen äänestyskierros.

Sanna Marinia edeltävät edeltävät pääministerit antoivat Niinistölle hyvin suuren toimintavapauden ulkopolitiikassa.

Sekä Niinistön että Marinin seuraajat voivat olla ihan erilaisia ihmisiä ja muodostaa työsuhteensa hyvinkin erilaisella tavalla.

Suomen nykyinen perustuslaki on hyvien aikojen laki. Nykyiset olosuhteet yhdistettynä siihen johtavat siksi helposti hallinnon purkkavirityksiin, joiden toiminta riippuu henkilösuhteista tai yleisestä suopeudesta.

Päättäjien yleinen haluttomuus muuttaa asioita olosuhteiden muuttuessa voi myös halvaannuttaa toimintaa. Resurssien riittävyys on osaltaan olennainen asia kyvyssä muotoilla politiikkaa ja ajaa sitä.

Poliittisten kantojen muodostaminen ja asioista päättäminen on aina vallankäyttöä, joka taas on aina kamppailun kohde.

Jos kamppailun säännöt ja reunaehdot eivät ole selviä, hallinnolla on vaarana ajautua sekasortoon. Tai vaikkei ihan niin pitkälle jouduttaisikaan, on pienen maan turha odottaa saavuttavansa mitään, jos keskeisten päättäjien aika ja energia kuluu sisäisiin kamppailuihin.

Tavalla tai toisella meidän on löydettävä kestäviä toimintatapoja, joiden avulla Suomi voi muuttuneessa tilanteessa välttää sisäisen päätöksenteon solmut ja olla tehokas omien etujensa ajaja.

Miten tämä ratkaistaisiin – siitä haluaisin nähdä tämän vaalikamppailun aikana keskustelua.