Sipilä kiitti STT:n mukaan juhlaistunnossa kaikkia itsenäisen Suomen hallituksia ja ministereitä. Hän toivoi puheessaan, että myös tulevaisuuden hallitukset rakentavat Suomea yhdessä.

STT kertoo, että Sipilän mukaan Suomen hallituksilla on oltava kykyä päätöksentekoon ja vastuunkantoon sekä uskallusta astua eteenpäin, vaikka maailma ympärillä horjuisi.

Kiinnostavana yksityiskohtana voi huomioida, että valtioneuvosto kokoontui juhlaistuntoon valtioneuvoston linnaan Smolnaan, joka tunnettiin kenraalikuvernöörin palatsina Suomen ollessa osa Venäjän keisarikuntaa. Kernaalikuvernöörillä tarkoitettiin tuolloin Suomessa keisaria edustavaa virkamiestä, joka toimi samalla senaatin puheenjohtajana sekä siviilihallinnon ja armeijan päällikkönä.

Vuonna 1917 Suomen itsenäisyys oli noussut ajankohtaiseksi viimeistään Venäjän marraskuun vallankumouksen seurauksesta. Yleislakon aikana marraskuun alkupuolella Suomen eduskunta oli julistautunut äänin 127–68 korkeimman vallan haltijaksi. Äänestys merkitsi Suomen ja Venäjän yli satavuotisen valtioyhteyden purkautumista.

Eduskunta nimittikin samana päivänä niin sanotun itsenäisyyssenaatin, jonka tärkein tehtävä oli irrottaa Suomi Venäjästä ja hankkia itsenäisyydelle kansainvälistä tunnustusta.

Marras-joulukuun vaihteessa itsenäisyyssenaatti päätyi sille kannalle, että itsenäisyyden julistamista ei tule enää lykätä. Ongelmaksi muodostui kuitenkin se, ettei Svinhufvudin johtama senaatti halunnut kääntyä Venäjällä valtaan nousseen bolševikkihallituksen puoleen. Tunnustamispyynnön esittäminen kansankomissaarien neuvostolle olisi näet tarkoittanut vallanpitäjien tosiasiallista tunnustamista.

P.E. Svinhufvudin johtaman itsenäisyyssenaatin 4. joulukuuta 1917 Suomen kansalle osoittama itsenäisyysjulistus.

Asia ratkaistiin siten, että Svinhufvud esitti 4.12.1917 eduskunnalle hallituksen ilmoituksen, jota myöhemmin on alettu kutsua itsenäisyysjulistukseksi. Eduskunta kokoontui 6.12. äänestämään esityksestä. Myös sosialidemokraateilla oli äänestykseen oma ehdotuksensa, sen mukaan Suomen riippumattomuuden toteuttamiseksi olisi pitänyt asettaa suomalais-venäläinen neuvottelukunta, joka olisi tehnyt ehdotuksia Suomen ja Venäjän suhteiden järjestämiseksi.

Svinhufvudin esitys voitti sosialidemokraattien vastaesityksen äänin 100–88 ja Svinhufvudin lausunto hyväksyttiin 6.12. viralliseksi itsenäisyysjulistukseksi. Tämä ei kuitenkaan vielä sinetöinyt Suomen itsenäisyyttä, vaan itsenäisyyssenaatin tuli vielä saada itsenäistymiselle ulkovaltojen hyväksyntä. Aluksi senaatti yritti hakea tunnustusta lännestä, tässä kuitenkaan onnistumatta. Ruotsi, Saksa sen enempää kuin muutkaan vallat eivät suostuneet tunnustamaan Suomea ennen Venäjää.

Lopulta joulukuun lopulla senaatti lähetti valtuuskunnan Pietariin ottamaan selvää bolševikkijohtaja V.I. Leninin kannasta. Sosialidemokraattien edustajat ehättivät kuitenkin edelle, ja K.H. Wiik, Edvard Gylling ja Kullervo Manner tapasivat Leninin jo 27.12. Lenin lupasikin tunnustaa Suomen itsenäisyyden.

Leninin hyväntahtoisuudesta lupauksessa ei kuitenkaan ollut kyse, sillä hän oli saanut sen käsityksen, että itsenäisyys kannustaisi Suomen työväestöä vallankumoukseen. ”Vapaan eroamisen” tarkoituksena oli pohjustaa pienten veljeskansojen myöhempää ”vapaata yhdentymistä”, poliittisen historian professori emeritus Osmo Jussila huomauttaa teoksessa Suomen poliittinen historia 1809-2009. 

Lupaus toistettiin myös 28.12. Pietariin saapuneelle Svinhufvudin lähettämälle valtuuskunnalle. Kaksi päivää myöhemmin Pietariin saapui puolestaan nyt Svinhufvudin itsensä johtama valtuuskunta, joka antoi ”Venäjän hallitukselle” osoitetun kirjelmän Suomen itsenäistymisestä. Osoitus piti vielä isäntien pyynnöstä muuttaa ”Kansankomissaarien neuvostoksi”, Suomen poliittinen historia teoksesta ilmenee.

31.12.1917 Svinhufvud sai viimein käteensä neuvostohallituksen kirjallisen hyväksymisen Suomen itsenäisyydelle. Venäjän jälkeen Suomen tunnustivat 4.1.1918 Ruotsi ja Ranska. Itsenäisyyttä ei kuitenkaan keväällä 1918 päästy juhlistamaan Suomen ajautuessa sisällissotaan.

Artikkelissa on käytetty lähteenä Osmo Jussilan, Seppo Hentilän ja Jukka Nevakiven teosta Suomen poliittinen historia 1809-2009 (WSOY).