Pankaapa heti alkuun Beatlesin Back in the U.S.S.R soimaan! Eivät Liverpoolin pojat 1960-luvulla tienneet, että Neuvostoliitto katoaa, mutta tuleekin sitten takaisin kuin julmana parodiaversiona itsestään. Oli toki laulun sanomakin jotain muuta kuin poliittista muutosta kuvaava, mutta nimi sopii tähän päivään.

Putinin hallitsema Venäjä tekee viimeisiä säätöjä palatakseen menneeseen aikaan, mutta ei ihailemaansa tsaarien loistokkuuteen vaan siihen ankeaan Neuvostoliittoon.

Tässä vähän vertailukohtia.

Eihän Neuvostoliitonkaan aikana koskaan ollut demokraattisia vaaleja, vaikka kansa sai äänestää eri asioista usein ja antaumuksella.

Kommunistisen puolueen pääsihteeri hallitsi Neuvostoliittoa niin kauan kun eli, tai kun maan johto päätti uudesta hallitsijasta. Sama asema on Putinilla.

Hänen vuonna 2000 alkaneet presidenttikautensa ovat perustuneet sopiviin lakiuudistuksiin. Viimeisimmän, vuonna 2020 tehdyn perustuslain muutoksen mukaan Putin voi ”laillisesti” hallita vuoteen 2036. Siinä Josef Stalinkin jäisi hopealle – hänhän ehti olla vallassa vain 29 vuotta.

SOTILAALLISESTI Venäjä palasi takaisin neuvostoaikaiseen kylmän sodan vastakkainasetteluun, mutta itselleen heikommilla lähtökohdilla.

Aikoinaan sekä lännellä ja itäblokilla oli tervettä itsesuojeluvaistoa välttää suoria yhteenottoja. Sotia käytiin entisissä siirtomaissa tai mahdollisimman kaukana omilta rajoilta.

Nyt Venäjä on suoraan haastanut lännen valtaamalla Krimin, aloittamalla sodan Ukrainassa ja asettaessaan loppuvuodesta 2021 länsimaille ehtoja etupiiristään.

Neuvostoaikainen uhoaminen näkyy asevoimissakin.

Venäjä purkaa entisen Läntisen sotilaspiirinsä, ja itärajallemme ilmestyy jälleen vanha tuttu Leningradin sotilaspiiri, jopa perinteisellä nimelläänkin.

Kaikki uudet asejärjestelmät, joita kehitetään, ovat esittelytekstien mukaan ”ylivoimaisia läntisiin järjestelmiin verrattuna – vastaavia ei ole olemassa”. Todellisuudessa Venäjä on myöntänyt jääneensä monella alalla jälkeen läntisestä aseteknologiasta.

Se ei tosin ole haitannut, koska Ukrainassakin Venäjä on voinut sotia ihmismassojensa voimin, vanhalla kalustolla. Taistelukentälläkin toimitaan kuin toisen maailmansodan Puna-armeijan hengessä: miestappioista ei välitetä.

ULKOMAILLE loikanneita opposition edustajia tai sellaisiksi epäiltyjä jahdattiin neuvostoaikanakin. Jo Stalin halusi näyttää, miten kauaksi hänen kouransa ylettyy.

Vallankumouksen kantajoukkoihin kuulunut Lev Trotski livahti vuonna 1929 maanpakoon, mutta salamurhattiin Meksikossa vuonna 1940.

Nykyisiä uhreja ovat muun muassa Aleksandr Litvinenko ja Boris Berezovski. Kaksoisagentti Sergei Skripalin murhaaminen Lontoossa ei onnistunut, mutta sivullinen britti saatiin kyllä myrkytettyä hengiltä.

Pienemmätkään tekijät eivät ole turvassa. Loppukesästä helikopterilla Ukrainaan loikannut ja peitehenkilöllisyydellä sen jälkeen elänyt lentäjä Maksim Kuzminov ammuttiin helmikuun puolivälissä Espanjassa.

KYLMÄÄVINTÄ Neuvostoliiton ja Venäjän vertailussa on kansalaisten sorto ja mielivaltaiset vangitsemiset omassa maassaan.

Tähänkin löytyy vanha sananlasku. ”Osoittakaa te syyllinen, me löydämme sopivan syytteen.”

Neuvostoliiton riehakkaalla 1930-luvulla ei kukaan ollut turvassa. Oikeuteen ja sen jälkeen vankeuteen tai teloitettavaksi joutui kaikkia kansallisuuksia, myös puoleen korkeimpia jäseniä.

Leirijärjestelmä tarjosi edullista työvoimaa neuvostovaltion syrjäisiin kolkkiin. Samoihin aikoihin asuinalueiltaan karkotettiin kokonaisia ”epäilyttäviä ja epäluotettavia” kansoja.

Ihan yhtä mittavaa, teollisen kaltaista vankileirikoneistoa ei Venäjällä ole. Oikeusjärjestelmä on kuitenkin yhtä kekseliäs ja tehokas kaikkia niitä kohtaan, joista tavalla tai toisella halutaan eroon.

Teloituksia ei tehdä julkisten oikeudenkäyntien jälkeen. Ne tapahtuvat ikkunoista hypäten itsemurhina, tai sairauskohtauksina, onnettomuuksina ja satunnaisen katuväkivallan uhriksi jäämisinä.

Siksipä keskuudessamme eivät enää ole muun muassa toimittaja Anna Politkovskaja ja poliitikko Boris Nemtsov.

Aleksei Navalnyikin aikoi ensin menehtyä varomattomasti pukemiinsa myrkytettyihin kalsareihin. Lopulta hän koki kautta aikojen Siperiaan viedyille poliittisille vangeille luonnollisen kuoleman vankisiirtolan pihalla.

MATKAILUKIN alkaa Venäjällä muistuttaa Neuvostoliiton tyyliä.

Omatoiminen reissaaminen ei ole muodissa. Venäläisillä on tapana suunnata seuramatkoilla sinne, missä on mahdollisimman paljon maannaisia ja -miehiä. Kohteetkin ovat neuvostoaikojen tapaan taas ystävällismielisissä koko- tai puolidiktatuurimaissa, jollaisia ei enää läntisessä Euroopassa ole.

Niinpä venäläiset matkaavatkin nyt jopa Pohjois-Koreaan. Siellä heitä on tänä talvena ymmärretty sorrettuina kohtalotovereina.

Ruplakin on taas päässyt epävakaiden tai ainakin hankalasti vaihdettavien roskavaluuttojen joukkoon. Tavalliselle venäläiselle matkustaminen ulkomailla on muuttunut todella kalliiksi, eivätkä kaikki venäläiset luottokortitkaan toimi muissa maissa.

Valtion keskeiset vientituotteetkin ovat pitkälti samoja kuin Neuvostoliiton aikaan: öljy, kaasu, puutavara, kaivosmineraalit, metallit.

Neuvostovalmisteinen Fiat-kopio Lada sentään oli jonkinlainen hitti halpa-autojen länsimarkkinoilla, mutta nykyisin Venäjällä ei ole tarjota vastaavaa.

(Moskovan Teknillisen yliopiston joulukuussa esittelemä täyssähköauto Amber voi ehkä tulla kulttiesineeksi. Tai sitten ei.)

Valuuttatuloja tuonut asekauppakin on tyrehtynyt, koska Venäjä tarvitsee kaiken sotamateriaalinsa itse.

MEDIAN valvonta on Venäjällä suhteellisesti jopa tehokkaampaa kuin Neuvostoliitossa, koska mediatarjonta etenkin viihteen osalta on monin verroin suurempaa kuin ennen.

Muihin kuin valtion kontrollissa oleviin lähteisiin pääsee käsiksi enää käyttäen internetin VPN-yhteyttä.

Monet tietoa kansalaisille jakaneet yhteisöt on joko suljettu tai julistettu länsimaisiksi agenteiksi. Niiden pitää laittaa sivustoilleen lain määräämä sisältövaroitus siitä, että julkaisut saattavat sisältää länsimaista propagandaa.

JUHLAPUHEISSA, kuten Putinin karkauspäivänä pitämässä katsauksessa kansakunnan tilasta, retoriikka on samaa kuin Leonid Brezhnevillä: kaikki on hyvin, Venäjä kehittyy ja viholliset saavat vapista peloissaan.

Ehkä kansalaiset osaavat suhtautua lupauksiin yhtä epäuskoisesti kuin ennenkin. Tutulta ne kuulostavat, ainakin vanhuksille.

Juhlissa soitettu kansallislaulukin on muuten sama kuin Neuvostoliitossa aikoinaan. Ehkä lännen olisi pitänyt aavistaa jo vuonna 2000 mitä tuleman pitää, kun Putin heti valtaan päästyään palautti laulun takaisin lyriikoiltaan päivitettynä. Suuren ja mahtavan Neuvostoliiton sijaan siinä lauletaan rakkaasta ja pyhästä Venäjänmaasta.

Mielipiteiden muokkaus ja etenkin nuorison käännyttäminen on viety Venäjällä pidemmälle kuin koskaan aiemmin. Neuvostoliitossa oli pioneerilaitos koulutuksineen ja kesäleireineen, mutta nyt sen tilalla on astetta militaristisempi nuorisoarmeija JunArmija.

Opettajia, jotka kieltäytyvät pitämästä koulujen opetussuunnitelmaan tulleita “patrioottisen kasvatuksen” tunteja, erotetaan.

Valtio käyttää mieleisensä tiedon, taiteen, elokuvien ja isänmaallisen viihteen levittämiseen tänä vuonna miljardin euron verran, kuten budjettiluvuista äskettäin paljastui.

HISTORIAN uhrausten tietämisellä oli Neuvostoliitossa suuri merkitys. Kansalaisen piti tuntea Suuren isänmaallisen sodan sankariteot, koska ankeassa neuvostoarjessa ei ollut paljoa ylpeilemisen aiheita.

Nytkin valtio kirjoituttaa koulujen historiankirjoja uusiksi, vastaamaan paremmin nykyisen johdon tarpeita. Ukrainassa sotimistakin perustellaan nimenomaan erilaisilla historian vääryyksillä.

Oman maan historian vähemmän ylevistä tapahtumista kertovat tutkijat hiljennetään sopivilla tuomioilla.

MITEN neuvostojärjestelmä lopulta kaatui? Senkin piti olla ikuinen.

Romahdus tuli, kun ihmiset eivät enää saaneet arkeensa sitä, mitä halusivat. Ja rahat olivat loppu. Osittain taustalla oli myös vieraassa maassa käyty, tulokseton sota: Afganistan vei sotilaiden henkiä ja kilpavarustelu lännen talousmahdin kanssa romutti valtion kassan.

Toivottavasti historia toistaa itseään tässäkin.
Tähänkin sopii eräs neuvostovitsi:

”Moskovalaismies meni joka päivä lehtikioskille ja pyysi näytille Pravdan etusivun. Poistui sitten aina alakuloisena. Muutaman viikon jälkeen myyjä ei enää jaksanut peittää uteliaisuuttaan ja kysyi, miksi mies halusi nähdä etusivun.

Katson kuolinuutisia, vastasi mies. Mutta nehän ovat sisäsivuilla, ihmetteli myyjä. Mies vakuutti: Se kuolinuutinen, jota minä odotan, tulee olemaan etusivulla.”