Tässä kohtaa voi lisätä: ikävä kyllä.

Kansanedustaja Ville Merisen (sd.) väitteistä käynnistynyt kohu ja keskustelu eduskunnan työskentelyilmapiiristä on johtanut paljastuksiin sosialidemokraattisessa eduskuntaryhmässä.

Viimeisin käänne saatiin eilen, kun STT julkaisi uutisen ryhmänjohtaja Tytti Tuppuraisen väitetystä toiminnasta.

SDP:n tilanne on poikkeuksellinen, sillä Tuppuraisen lisäksi ryhmän ensimmäinen varapuheenjohtaja Kim Berg on ollut otsikoissa käytöksensä vuoksi.

Näkyväksi tueksi asettui vierellä mediatilaisuudessa seissyt puolueen puheenjohtaja Antti Lindtman sekä suuri joukko kansanedustajia ja avustajia, jotka eivät Tuppuraista tunnistaneet STT:n jutusta.

Berg ei ole julkisesti kertonut omista aikeistaan, mutta toistaiseksi hän ei ole ainakaan ilmoittanut, ettei hakisi jatkoa ryhmän puheenjohtajistossa.

Voi siis olla, että koko kolmikko hakee jatkoa, sillä Piritta Rantanen ilmoitti jo aikeistaan Iltalehdessä.

HARVINAINEN tilanne on tietysti median luupin alla. Poliitikot joutuvat aina miettimään paitsi sitä, mitä itse toiminta on, myös sitä, miltä toiminta näyttää.

SDP on pitänyt tai joutunut pitämään tiedotustilaisuuksia, joissa väitteistä puhutaan ja niitä selvitellään.

Ilmassa on vähintäänkin epäilyjä myös jäsentenvälisestä kampittamisesta, kuten niin monta kertaa aiemminkin.

Joku tai jotkut eivät ehkä ole saaneet niin paljon arvostusta kuin olisivat toivoneet ja ajavat muutosta henkilövalintoihin ja puolueen linjaan.

Kun asioista ei tiedetä varmasti, niistä takuuvarmasti spekuloidaan.

ERIKOISLAATUISTA on sekin, että kohu on syntynyt tilanteessa, jossa SDP on maan ylivoimaisesti suosituin.

Kyse ei siis ainakaan voi olla siitä, että puolue ei ole pärjännyt oppositiossa. Jostain syystä juuri SDP:n sisältä saadaan aina paljastuksia, on johdossa sitten Antti Rinne, Sanna Marin tai Lindtman.

Kannatus on monesta pienemmästä selkkauksesta huolimatta säilynyt sitkeästi 25 prosentin liepeillä, mikä kielii, että paljon on tehty oikeinkin tai ei ainakaan liian pahasti pieleen.

Mikään ei takaa korkeiden lukujen pysymistä muttei myöskään lupaa niiden romahtamista. Sosiaalisen median aktivistien kommenteista ei yksinään synny luotettavaa näkymää kansan syvien rivien tuntemuksiin.

Jotkut uskovat vilpittömästi ajojahtiin ja toiset salakähmäisiin salaisuuksiin. On myös mahdollista, että erilaiset totuudet ovat yhtä aikaa totta. Kokemukset ovat subjektiivisia.

Kaikkien etu olisi, että koko totuus asiassa tulisi esiin ja mahdollisimman nopeasti, mutta se voi olla liikaa toivottu. Kaikkea ei voi aina todistaa, etenkään jos mitään ei ole tapahtunut.

Pitkittyessään kohusta voi muodostua kriisi, jonka seurauksia on vaikea ennakoida. Viime kädessä kysymys on luottamuksesta. Mikään ei ole politiikassa niin arvokasta ja toisaalta katoavaa.