On monta syytä sille, miksi suomettumisesta puhutaan tänäkin syksynä vilkkaammin kuin vuosikausiin. Osin kyse on silkasta laskelmoinnista, mutta aitoakin tarvetta keskustelulle on paljon enemmän.

Jo kesällä hallituksen rasismikohun aikaan monet populistioikeiston edustajat alkoivat vaatia 1990-luvulta asti salattuna olleen Tiitisen listan julkistamista.

Taustalla ei niinkään ollut päällimmäisenä toive siitä, että vaatimus ärsyttäisi keskusta- ja vasemmistopoliitikkoja.

TÄRKEIN motiivi vaatijoille oli saada populistien oma kannattajakunta uskomaan, että listassa olisi jotain edellisen hallituksen poliitikoille noloa ja salattavaa.

Listahokemisella yritettiin myös kääntää huomiota pois perussuomalaisten johdon takavuosien rasistisista nettikirjoituksista.

Jos kerran 15 vuoden takaisia hölmöjä puheita puidaan, miksi media ja nettietsivät eivät pengo paljon vakavampia menneisyyden likatynnyreitä 30 tai 40 vuoden takaa?

Tämä on ihan aiheellinen kysymys – ja tiedän vastauksenkin jota kaikki jonnet eivät ehkä muista: YYA-ajan alkuperäistä materiaalia ei ole netin keskustelupalstoilla samalla tavalla vapaasti kaivettavissa, eikä aina edes sähköisessä muodossa.

FAKTATIETOA Suomessa vaikuttaneista idän agenteista, soluttautujista, illegaaleista, maansa myyneistä poliitikoista, liike-elämän hämähäkeistä ja harmaan alueen suhmuroijista on paikoissa, joihin ei ylletä kotiläppäriltä muutamalla klikkauksella.

Jonkin verran peitenimiä ja niiden selityksiä, henkilökansioita ja seurantaraportteja lienee Supon kassakaapeissa. Paljon enemmän aineistoa on ulkomaisten tiedustelupalveluiden hallussa, ja he luovuttavat sitä eteenpäin lähinnä vaihdon välineenä.

Kaikkien historiasalapoliisien toiveuni olisi löytää jostain maakunta-arkistosta tai kesämökin vintiltä aikalaispäättäjien päiväkirjoja, joissa esimerkiksi kotiryssäilyn ja idänkaupan vehtauksia kuvattaisiin rehellisesti. Paha kyllä, perikunnat tuppaavat polttamaan tai silppuamaan tällaiset heti, kun kirjoittajasta aika jättää.

Siksi näiden kaikkien suomettumisen salattujen kansioiden avaamiseen tarvitaan valtion ylimpien päättäjien resursseja, tahtoa ja rohkeutta.

YLLÄTTÄEN, hallituspoliitikkojenkin somehuudoista huolimatta todellista intoa lustraatioon, suomettuneisuuden ajan tilintekoon ei Petteri Orpon (kok) hallituksella näytä olevan.

Tämä on harmi, sillä hänen oman puolueensa veteraanivaikuttaja Ben Zyskowicz olisi varmaan maan paras kokemusasiantuntija kertomaan suomettumisen riskeistä. Tällä viikolla aiheesta Vesa Vareksen kanssa uutuuskirjan julkaissut Zyskowicz osaa luetella paljon syitä sille, miksi rähmällään olon pitkästä varjosta pitää edelleen puhua.

(Zyskowicz avaa ajatteluaan muun muassa tässä Demokraatin perjantaisessa haastattelussa).

Konkreettisia toimenpiteitä menneisyyden avaamisesta ei kuitenkaan ole hallitukselta vielä näkynyt, ja on sääli mikäli tilanne jää tällaiseksi.

Kansalliselle puhdistautumiselle on nimittäin päivänpolitiikan ylittävä, aito tarve.

Tiitisen lista tai DDR:n yhteistoimintaväkeä laajemmin käsittelevä Rosenholz-aineisto ovat tässä vain yksi sivujuonne.

Näiden aukaisuun hallituksen on löydettävä juridiset keinot, muuten salaliittoteoriat asiasta vellovat ikuisesti. Salailun jatkamiselle ei ole perusteita, jos tietoja on vuotanut Supon liepeiltä tipoittain jo 20 vuotta sitten mediankin edustajille.

VIELÄ OLENNAISEMPAA on selvittää, millaisilla solutus-, hunaja- ja painostuskeinoilla Putinin Venäjä sai yhä EU-jäsenyysaikanamme uudestaan niin vahvan niskalenkin suomalaisesta politiikan ja liike-elämän eliitistä.

Siksi valtiollista tilintekoa ei pidä rajata jo osin edesmenneiden taistolaisten aikaan. Aivan yhtä tärkeää on tutkia, miksi monet päättäjämme lähes kaikista puolueista sulkivat 2000-luvun alussa silmänsä – ja suunsa – Venäjän todellisuudelta.

Miksi he antoivat keskeisten valtion- ja suuryritysten sitoa tulevaisuutensa Kremlin roistohallintoon?

Toive ei ole uusi. Jo silloinen pääministeri Sanna Marin toivoi Demokraatin haastattelussa maaliskuussa, että Putinin kauden Venäjän vaikutusvaltaa Suomeen arvioitaisiin kriittisesti.

Tähän suhteeseen nimittäin suomalaiset menivät täysin vapaaehtoisesti, naiiviuden tai ahneuden ajamina. YYA-aikana suomettumista sentään pystyi selittämään vaikka miehityksen pelolla tai muilla tekosyillä.

Jos emme nyt selvitä näitä kaikkia rähmällään olon mekanismeja – kun aikalaiset ovat vielä haastateltavissa – emme pysty vastedeskään välttämään samanlaisten riippuvuuksien syntyä.

Jos hallitus pelkää, että selvitys toisi esiin noloja salaisuuksia takavuosien päättäjistämme, on aina parempi tehdä ne paljastukset itse kuin odottaa Kremlin käyttävän häpeänaiheitamme skandaalien lietsomiseen.

Pienen kansakunnan vahvuus nimittäin syntyy menneisyyden avoimesta käsittelystä ja itsekritiikistä.

Sitä ei pidä tehdä aikalaisia yksilöitä lynkaten, vaan virheistä opiksi ottaen, puhtaasti lessons learned -periaatteella.